Vihdoin ja vimein löysin arjen keskeltä aikaa kirjoitella. Se on yllättävän vaikeaa repiä melkein tyhjästä oma aikaa itselleen ja sitten viellä yrittää hoitaa itseä, kotia, vauvaa sekä parisuhdetta. Tuntuu kerta kaikkiaan, ettei aikaa riitä millään eikä mahdollisuuksia aloittaa tai edes luonnostella. Siksipä kirjoittelen vain silloin tällöin.

Nytkin elän stressin keskellä, josta tulen avaamaan, kunhan saan aikaa siihen. Tällä tavalla sain sitä, kuitenkin purettua. Pahoittelen tulevan tekstin sekavuutta, sillä koitan käsitellä asiaa yhä. Silloin, kun asioiden käsittely on kesken on hankalaa yrittää sanoittaa omia tunteitaan, jotka ovat kerroksittain yhdessä kasassa.

Nyt blogin pariin!

Tässä sitä oltiin ensimäisessä ultrassa. Tunteet, sillä hetkellä olivat ahdistunut, jännittynyt, kauhuissaan ja utelias. Otin äidin mukaan, mikä oli sinänsä hauskaa, sillä olimme vain silloin tällöin tekemisissä. Useimmiten soittelimme tai viestittelimme. Olimme liian samanlaiset, eikä yhteiselomme sujunut. Tätä pelkään omanikin kohdalla. Jatkuva riitelyä ja mykkäkoulua. 

Katsoin hämmentyneenä isolla näytöllä likkuvaa oliota. Se ei ollut juurikaan paikallaan. Sykkeitä kuultaessa sisälleni tulvi aina pakokauhu ja ahdistus, jolloin jouduin nieleskelemään kyyneleitä. Ne olivat sekoitus onnea, kauhua ja pelkoa. Sekä sitä konkretisoitumista ja lopullisuutta, joka puskin vasten kasvoja. Äitini kyseli kysymyksiä ja osoitti intoa tulevaa lapsenlastaan kohtaan. Minä taas uskalsin vihdoin keskenmeno vaaran jälkeen huokaista ja todeta, että vihdoin voin olla onnellinen. Minusta oli tulossa äiti. Miehelle jaoin ultrakuvat ja videon sekä onnen. Hänkin oli onnellinen ja kyyneleet silmissä valmiina isäksi.

Mutta mutaman viikon sisään jäin yksin.  Ystävät eivät kutsuneet minua mihinkään, koska olinhan raskaana. Minun pyytäessä kaikilla olikin menoa. Muutamat keikat sopi, mitkä olin viime vuoden puolella ostettu. Noh, saimpahan nauttia ja miettiä hetken muuta, kuin aamupahoinvointia, joka oli myös iltaista.

Miehen palatessa kuukausien jälkeen normaaliin elämään kotipaikkakunnallemme hän jätti minut. Yllättäen, koska olikin tullut toisiin aatoksiin armeijassa. Hän ehdotti aborttia, koska ei halunnut minua menettää. Mutta ei, hän jätti minut kuin roskan tuuleen heivaten. Olin hänelle näin arvokas, koska en suostunut aborttiin. Kaiken aikaa hän oli aiemmin vakuutellut olevansa tukenani ja jäin yksin. Paine hänen perheeltään ja itselleen luoma oli hänelle liikaa. Se tuli vastaan hänen lopulta kertoessaan rv13 paikkeilla perheelleen. He olivat pettyneitä meihin. Enkä ollut koskaan edes nähnyt heitä. Silti he olivat valmiita tuomitsemaan.  Islamissa, kun ei idiotismia ja arvostelua opeteta. Ties, mistä opinneet tuollaisen käytösmallin..

Seuraavat kuukaudet vain itkin töissä. Joka päiväiset keskutelut olivat poissa. Olin todella yksin. Oksentaessa aamusta iltaan mietin vain, miksi oi miksi olin täsä tilanteessa. Miksi pidim vauvan? Tiesin vastauksen kyllä, mutta epätoivo yritti puskea päälle.

Vauvan alkaessa potkimaan kesä-heinäkuun vaihteessa itkin. Itkin enemmän, kuin uskoin voivani. Minä olin onnellinen tuntiessani pienen rakkaani, mutta ei ollut sitä toista jolle jakaa. Joka iloitsisi yhtä paljon, koska se olisi meidän. Ei auttanut ollenkaan, että oksensin raskauden alusta loppuun asti. Noh, paino tippui eikä noussut. Hyvä kai? Ei oikeasti ollut, mutta raskauskilot ja mahakin ahdisti. Kaiken kukkuraksi Astma oireeni pahenivat ja ravasin päivystyksen sekä terveyskeskusken väliä.

Töissä oli fyysisesti kuormittavaa. Olin väsynyt ja ihan loppu kokoajan. Itkua ja kiukkua riitti päivästä toiseen. Stressi ja pahat liitoskivut ajoivat sairauslomalle pitkäksi aikaa. Sairauslomalla olo oli syyllinen, kun ei ollut töissä. Töissä olo oli syyllinen, kun ei pystymyt antamaan kaikkea eikä johtaja tullut vastaan, vaikka raskaudesta tiesi.

Sairaslomat toistuivat usein, kunnes ennen aikaisia supistuksia ja aukeaminen tapahtui. Silloin lääkäri käski jäämään kotiin ja ajattelemaan vauvaa, jota olin yrittänyt vältellä ajattelemasta, koska en osannut "ajatella tai tuntea oikein". Olin miettinyt sijaisperhettä ja adoptiota, josta kerroin lapsen isälle hänestä kuultaessa. Mutta päädyin pitämään, sillä oma sydämeni ei kestäisi. Ajatus omasta pienestä toisen kanssa tuntui lopulta väärältä. 

Jokainen päivä sosiaalinen media täyttyi onnellisista pareista, onnellisita raskauskuplissa elävistä ihmisistä, vahvoista yksin odottajista. Minä en kokenut kuuluvani mihinkään kastiin. Masennuin ja sanoin etten pärjäisi. Aloin miettimään aborttia, mutta rakenneultran lähestyessä en kyennyt. Hän oli minun ja minun pieni vauva oli kasvanut jo isoksi.Hän oli liikkuvainen ja päivä päivältä voimakkaampi. Hän tulisi aina olemaan kanssani ja rakastamaan minua ehdoitta.Olisin hänelle tuki ja turva.

Niimpä lähdin rakentamaan tukiverkostoa ulkopuolisista tahoista ja käymään kesksutelemassa yksinäsiyydestä, masennuksesta joka puski pintaan sekä peloistani. Halusin olla täysin valmis ja pelkäsin pilaavani kaiken sillä masennus ja ero olivat aiheuttaneet sen, että etäännyin vatsassa asuvasta mini minusta. Ehkä en koskaan kykene rakastamaan häntä? Tarinan kuullessaan hän ei ainakaan rakastaisi minua..

Lomabonuksen kilahdettua tilille minun piti päättää itse, mitä tarvitsen ja osata ostaa ne. Kukaan ei tulisi auttamaan tai minua pelastamaan. Joka päivä muistutin itseäni, etten olisi hyvä äiti ja ettei lapseni isästä olisi isäksi. Uskoin hänen  perheen tuntevan hänet minua paremmin. 2.5- vuotta ja ero. Se teki kipeää. Miehen siskon viesteissä kerrottiin, kuinka tekisi abortin minun tilanteessa. Kuina hävettäisi olla minä ja kuinka lapsesta ei kasvaisi hyvää, koska oli isätön ja pilasin kaiken.Kukaan siitä perheestä ei välittänyt ja oli valmis heittämään minut, vaikka bussin alle.

Loppu raskaudesta liikunta kielelttiin ja vähennettiin. Siitä oli enemmän haittaa, kuin hyötyä. Mutta peukaloiden pyörittelykään ei auttanut kotona. Yritin kauppoja ravaamalla ja hypistelemällä vaatteita tuntea jotain yhteyttä. Näin muutamia ystäviä joita minulle jäi ja on yhä elämässä. Siitä olen kiitollinen. Mutta monet näyttivät sen, ettei minulla ollut enää paikkaa siellä, missä olin ja kuka olin ennen ollut. Identiteetin katoaminen teki pahaa.

Vaikka oma perheeni epäili kykyjäni ja tietäisinkö edes isää. He olivat tukenani. Neuvola epäili kykyjäni ja jokaiselta kerralta kirjattiin äidin olevan itkuinen, väsynyt ja romahtamis pisteessä. Vaikka sain tukea, kesti 6kk raskaudesta hyväksyä raskaus. Se 6kk oli ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kun synnytys koitti olin sormi suussa. Pelkäsin, en ollut valmis. Kaiken sotkun keskellä minä olin unohtunut, raskaus oli vain itkettänyt ja pian pitäisi tuoda joku tuntematon maailmaan.

Tähän tuntemattomaan oli hankala tuntea vatsassa yhteyttä. En osannut mielikuvitella toista enkä puhua vatsalle. Silti olin päättänyt tehdä sen. En antaisi tyttärelleni sitä, mitä minulla oli. Rikkinäinen, alkoholisoitunut perhe, epävakaa äiti ja jatkuvaa surua ympärillä. Ei! Päätin korjata vahingot ja itseni. Pärjäisimme kaksin, jos mieheni uudestaan lähtisi.

Myös loppu puolella raskautta mies palasi. Perus selityksellä tein virheen ja haluan olla läsnä lapsen elämässä. Korjailimme kaksi kuukautta hänen perheen aiheuttamia vahinkoja. Hän oli oman äidin pelossa hylännyt minut. Vaikka, mitä hän sanoi sisälläni huusi katkeruus. Olin tehnyt kaiken voitavani, olin saamassa lapsen ja minä olin tarinan paha. Miksi hän ei hyväksynyt totuutta? Hänen perhe myös ehdotti adoptiota (johon luojan kiitos en ollut suostunut). Ajatuskin siitä perheessä oman lapseni kanssa oli kamalampi kuin sijaisperhe.

Niin vain hän jäi. Kuten sisäinen paha oloni, jota peitin. Lähdimme synnytykseen yhdessä palasimme kotiin yhdessä. Mutta tunteet ovat pelottavia. Rakkaus ei sammuntu kaiken keskellä. Mutta katkeruus ja paha olo oli kaiken alku ja loppu.  Sen voin vielä, kuitenkin kertoa, että kyllä. Hän osti puuttuvia tarvikkeita ja omanlaisia vaatteita vauvalle, koska painotin, että myös tässä tulisi jo osallistua jäädessään. Hyvä isä hänestä kuoriutui. Liikaa uskoi perhettään ja epäili itseään. Olin ollut oikeassa. Hän oli loistava itsenään, miehenä ja isänä. Loput onkin sitten jo toinen paljon tilaa tarvitseva postaus. Rakkautta ja ihanaa kesää teille ihanat lukijani!

KIITOS, KUN LUIT! <3

Aikaa on vierinyt anteeksi antamattoman kauan ennen, kun olen päässyt kirjoittelemaan. Paljon tunnepurkauksia ja latauksia lyhyessäa ajassa. Nyt on aika ottaa härkää sarvista ja ladata fiiliksiä pöytään.. Nyt haluankin ensimmäisenä purkaa päälinmäiset ärsytykset raskaudesta ja kilpailusta äitiydessä ennen, kuin se edes on virallisesti alkanut. Eli aika, kun vauva on kohdussa. Lopussa muutamia vinkkejä, millä itse pärjäsin.

Koitan seuraavaan osaan käydä omaa raskaus matkaani, minkä lupailin jo viimeksi. Mutta tunteiden myrskyt äitiydessä saavuttivat minut ja kirjoittaminen on minun tasoittava aallokko. Kirjoittaminen, ulos purkaminen. Laulaminen, tanssiminen ja soittaminen. Niitä vaan aika harvakseltaan onnistuu tekemään vauva-arjessa. Varsinkaan silloin, kun toinen osapuoli ei selkeästi ymmärrä, että oma-aika ei ole hiljaa vierekkäin olemista. Vaan omaa tilaa rauhaa. Vapautta hengittää ilman muita. Koittaa tässä, kuitenkin pitää pientä ihmistä hengissä, itseä jaksavana iloisena äitinä sekä silloin tällöin tehdä ruokaa ja hoitaa kotihommia.. Siihen tarvitaan omaa aikaa ja sitä omaa tekemistä mistä pitää. Jos haluan tuijotan seinää parvekkeelal tunnin. Jos haluan istun kirjoittamaan. PISTE. No niin.. Aloitetaanpas.

Raskaus oi tuo ihana aika tai sitten aivan kamala. 

Miksiköhän loppujen lopuksi raskaudesta negatiivisella tavalla puhuminen on niin tabu? Miksi sen on pakko olla aivan ihanaa aikaa, täynnä rakkautta, vatsalle höpöttelyä ja laulua? Miksi ei voi vain kertoa, että keho muuttuu eikä se olekaan helppoa. Kaikkia ei miellytä vauvan potkut. Kaikille ei todellakaan ole luonnollista laulaa, jutella tai lukea omalle vatsalleen eikä se ole yhtään väärin.

Raskaus on pitkä tarkoituksella. Lapsi kehittyy ja nainen kasvaa kehittyvän sikiön kanssa kohti äitiyttä. Se on kasvun matka, jolla ei ole väärää vastausta.Toiset tuntevat ihanaa suunnatonta rakkautta, mikä on ihana asia. Hyvä te! Kun taas osa meistä, hakee itseään ja omaa paikkaa uudestaan. Yrittää sopeutua kehon ja hormoonien muutoksiin.

On vain pakko ärjätä päivästä toiseen ja koittaa luoda suhdetta sisällä kasvavaan elämään, mitä on hankala osata edes kuvitella. Koitappa itse kuvitella kasvot, tuoksu ja ääni jollekin, mitä ei ole nähnyt eikä koskenut. Siinäpä se. Se ei poista, kuitenkaan sitä, että voit olla maailman paras omalle lapsellesi. Vaikka kestäisi, kuinka kauan sopeutua ajatukseen.

Toisille se syntymä on "h-hetki", jolloin koetaan yhteys omaan lapseen. Toisille se on uusi alku ja mahdollisuus alkaa opetella yhteistä elämää. Oppia rakastamaan ja vuorovaikuttamaan pienen ihmisen kanssa. Se on myös hetki, jolloin pitää oppia uudelleen kuka sinä olet. Olet ehkä kadottanut identiteessisi. Olet vain äiti.

Nykyään raskaus tuntuu olevan trendi. Kilpaillaan kellä on parasta raskaus materiaalia somessa. Kenellä on hienoimmat äitiysvaatteet. Kellä on eniten pesän rakennusviettiä ja kenellä taas on kauneimmat odotuskuvat. Onko sinulla edes niitä? 

Siinä minä, sitten päivästä toiseen selasin sosiaalista mediaa miettien, mikä minussa on vikana. Miksi en halua korostaa vatsaa heti, kun se alkaa näkyä? Miksi minulla ei ole varaa uusia koko vaatekaappia raskauden ajaksi? Voi kumpa näyttäisin yhtä kauniilta ja hehkeltä.  Miksi olen saanut raskausarpia?

Miksi en ole ostanu jo ensimmäisen kolmen kuukauden aikana ensimmäisiä tavaroita lapselle? Muilla tuntui olevan kaikki valmiina ennen raskauden puoli väliä. Aina meikkiä naamassa, pitkä rakenne kynnet ja upeat tuuheat volyymit. Oikea raskaushehku vyöryi vastaan jokaisesta muusta kuvien välityksellä sekä kaupungilla. Miksi yhtäkkiä kaikki edes tuntui olevan raskaana? Vai havahduinkohan siihen vain, kun yritin käsitellä omaa raskautta.

Ainoa asia, mistä olen ylpeä on, että otin kaikessta huolimatta vatsastanikuvia aluksi väkipakolla. Myöhemmin loppusuoralla se muuttui rakkaudeksi vatsaan. Olin oppinut rakastamaan mahassa asuvaa pientä ja vatsaani. Harmi vain, että niin myöhään. Kävin odotuskuvauksissa. Jälkeenpäin kuvia katsoessa näytän prinsessalta ja onnelliselta. Vaikka silloiset tunteet olivat kaukana siitä. Raskaus oli loppusuoralla vasta minulle "ok". Olin hyväksynyt sen ja oppinut elämään sen kanssa. Olin oppintut kanavoimaan hankaliakin tunteita. Lauloin paljon ja puhuin ääneen itsekseni. En osannut ajatella tekeväni sitä tytölle. Ajattelin tekeväni sitä meidän hyväksi.

Minulla olisi nyt suuremmat valmiudet raskauteen. Osaisin käsitellä hankalia tunteita. Opin puhumaan ja yllätyin. Nämä tuneet ovat vaiettuja, mutta varsin yleisiä. Hankala raskauteni, pettävä terveyteni ja karille ajautunut parisuhde boostasivat tätä. Matka oli kivikkoinen, mutta rakastin tytärtäni hetkestä jolloin koin hänet eri tavalla. 

Minulla auttoi puhe avun hakeminen baby bluesista raskauasaikana. Odotus kuvaukset sekä 3d/4d ultra omasta rahapussista. Myös Tyksin Varhaisenvuorovaikutuksen ryhmä avasi silmäni. Syljin negatiiviset tunteet kokeaskseni positiivisia. Loma bonuksilal ostin myös tarpeelliset tarvikkeet ja selailin huolella sivuja tutustuen. Oli paras valinta tehdä kaikki pakolla valmiiksi. Viimeisen kaksi kuukautta äitiyslomasta sain, kuin sainkin opittua rakastamaan vatsaa. Ei ollut stressi tekijöitä. Mutta synnytykseen valmistauduin liian myöhään..

Kuvassa rv31, jokainen raskaana oleva on kaunis. Mitä tahansa se oma pää sanoikaan tai joku typerä kommentti toisen suusta. Ikävä on kova tätä aikaa. Toisaalta ei, koska raskauteni takia terveyteni petti, jota tulen myöhemmässä raskaus kirjoituksessa jakamaan.

Tässä sinulle vinkkinä lopuksi rakas ihana lukijani. Muutama itse hyväksi kokema neuvo ja teko. Se onni on myös sinullekin vielä tulossa!

Puhu, puhu ja puhu. Älä googleta, äläkä lue vauvaryhmiä. Ne ovat ihanaa vertaistukea, mutta riipivää tekstiä lukea pelkkää hehkutellua. Saat vain tunteen itsellesi, että olet huono. Olet huono äiti, kun ajattelet näin. Ei et ole.

Vinkki kaksi ota niitä masu kuvia. Ihania näyttää omalle lapselle ja muistoksi itselle. Raskaudesta voi tälläi jälkijunaan nousta ihania tuntemuksia, kuten minulla nykyään.

Vinkki kolmonen saat ja sinun pitääkin tuntea, mitä tunnet. Osta edes yksi vauvan vaate itse. Käy hypistelemässä niitä silloin tällöin ja nuuhkimassa. Konkretisoi itsellesi raskaus ja vauva. Olen lapsesta asti omannut luovia taitoja sekä mahtavan mielikuvituksen, mutta tähän nekään eivät riittäneet.

Poimi pieniä hetkiä onnellisuutta ja nauti niistä.

Kerro vauvalle tunteita  vatsaasi ja kirjoita kirje. Päätä myöhemmin annatko sen. Kirje vauvalle voi olla tuntemuksia, anteeksipyyntö tai vain mielikuva harjoitus, millainen hän olisi.

KIITOS, KUN LUIT! <3

 Rakkaat lukijat on aika aloittaa matka yhdessä. Mutta voidaksemme aloittaa matkan on minun palattava vuoden 2023 alkuun. Sinne, mistä rakas tyttäreni sai alkunsa. Haluan ihan ensimmäiseksi sanoa, että rakastan tytärtäni enemmän, kuin mitään. Rakastan sitä, että hän on olemassa ja sitä, mikä hänestä on kasvamassa. Olen myöskin aina halunnut äidiksi nuorena. Tämä tapahtuikin, mutta tätä mikä meidän matkasta tulisi en osannut kuvitella.

Muistan sen ihanan päivän. Oli Maaliskuu 2023 tylsän tavallisen aurinkoinen launtai päivä. Minulla ei sinällään ollut raskausoireita, mutta jokin sisällä ja ystävien vitsit testien tekemisestä sai testin tekemään. Illaksi oli suunniteltu vauhdikkaat tanssi pippalot, missä vettä vahvempaa virtaa. Menin siis vessaan muina miehinä tekemään testiä. Ajatus huvitti. Olin kuopannut äitiys haaveet ajat sitten ja vaihtanut elämäntapani päälaelleen.

Takana minulla oli useita keskenmenoja, useit seksitauteja edellisestä suhteestaa. Tämän kaiken myötä lääkäri oli tutkinut ja diagnosoinut, ettei munasoluni ollut jollain tapaa hyviä. Jos lapsia haluaisin, saisin ne ihmeellä ja luultavasti hoidoilla. Näitä ajatuksia pyöritin miettiessä, miksi edes tein testiä. Katsoessani kahta viivaa jähmetyin. Ajatukset vilisivät päässäni. En saanut yhtään järkevää ajatuksen hiventä enää kiinni. Olin raskaana.

Seuraavaksi ryhdistäydyin ja kävin pelko skenaariot päässäni läpi. Tuleeko tämä taas päättymään? Jääkö sylini jälleen tyhjäksi? Pidänkö tämän lapsen edes? Kannattaakao minun edes yrittää? Olisinko edes hyvä äiti? Miten tämä vaikuttaa suhteeseeni? Olinhan suhteessa miehen kanssa, jolle aviottomat lapset oli ehdoton ei. Ylipäätään lapset tässä vaiheessa suhdetta oli ehdoton ei. Myös kulttuuri ja uskonto tausta meillä erosi. Ei radikaalisti jälkeenpäin ajatellen.

Suhteessa oli myös paljon etuja. Puolitoista vuotta vakaata suhdetta. Tämä oli myös ensimmäinen terve suhteeni, jolloin se oma sekaisin oleva lapsuudenperhe ei haitannut. Hän oli nähnyt minut ja jaoimme saman ajatusmaailman. Hän oli nähnyt osan perhettäni pakenematta. Mutta elämäntilanteemme ja lähtökohtamme vain olivat liian erilaisia, siksi lapsista ei puhuttu. Hänen perheensä ei hväksynyt minua, osa ei edes tiennyt minusta. Oma perheenikään ei tiennyt minulla edes olevan miestä, joten ei voinut syyttää. Voin, kuitenkin sanoa, että tästä saisi kirjoitettua loistavan rakkausromaanin. Suhteemme oli ehkä jopa liian täydellinen.

Oli aika havahtua takaisin tosi elämään haavemaailmoista. Prinsessasadut sikseen, sillä oli aika kasata itsensä vessassa. Kävelin kädet täristen hymy korvissa mieheni luo. Olin päättänyt olla onnellinen  ja kokea sen suuren rakkauden äitiydestä. Istuin vain sängyllä lievässä shokissa hervottomasti itkien. Ehkä onnesta? 

Sain sanottua juuri juuri miehelle olevani raskaana ja näytettyä testiä. Miehen silmät täyttyivät kyynelistä, mutta järki huusi vastaan. Näin hymyn leviävän kasvoille. Seuraavana pelon ja epävarmuuden. Hän antoi minun hetken olla onnessani. Sanat saivat tuntemaan, ettei hän olisi haluttu. Miestä katsomalla tiesi ja näki, ettei hän tarkoittanut sitä. Hän ei vain ollut valmis. Taisi olla niitä harvoja kertoja raskauden aikana, kun olin onnellinen.

Seuraavana päivänä tein liudan positiivisia testejä. Piti hyväksyä se tosi asia, mutta silti varmistella itselle. Olin raskaana ja tästä ei ollut paluuta takaisin. Tiesin, etten kyennyt aborttiin. Mutta pelkäsin pilaavani suhteen, joka ei koskaan palaisi ennalleen. Enemmän, kuitenkin pelkäsin pilaavani viattoman lapseni. En voisi koskaan olla hyvä äiti. Miten lapsi voisi rakastaa ja syntyä tälläiseen elämään? Halusin, kuitenkin palavasti tätä ja yrittää parhaani. Soitto äidille itkien oli myös yksi vaiikuttava tekijä. Ihminen, joka oli kantanut minua vatsassaan. Synnyttänyt ja sen jälkeen kantanut käsivarsillaan, sydämellään rakastaen. Sanoi uskovansa minuun. Se oman äidin usko minuun olikin ja on yhä niin vahva sekä luja. En vieläkään ymmärrä, miten äiti voi vaan tietää oikeat sanat ja hetket. Ehkä jonain päivänä itsekin ymmärrän.

Seuravaksi alkoikin miehen perheen painostus aborttiin. Enimmäinen ultra ja sydämen särkyminen. Raskausaikaa yksin. Tätä kaikkea käsittelen seuraavassa ellen jopa kahdessa seuraavassa postauksessa. Kunhan vauva arjeltanii kerkiän niin päivitän ulkoasuakin paremmaksi!

Nyt menen suukottamaan tyttöä kauheissa tunnon tuskissa, mitä onkaan taas kirjoitettu ja ääneen todettu.

KIITOS, KUN LUIT! <3